Valomeri

Aurinko paistaa taivaan täydeltä, käyden välillä pilvessä. Mustissa pitkissä vaatteissa ja takissa tuntuu hiostavan kuumalta. Ei vaan voi heittää vaatekerroksia vähemmäksi ettei pääse lihat vahingossa paistamaan. On pakko pukeutua peittäviin säkkeihin. Vai onko pakko?

Eilen kävin noin 50 minuutin kävely/hölkkä lenkillä. Tuli niin monta päivää maattua sängyn pohjalla, että jalat jäykisty ja kipeenty taas liikkeelle lähtiessä. Tänään en ole vielä liikkunu, mutta kohta lähen pyörällä tapaamaan päihdetyöntekijää, joten ehkä siinä saan muutaman hikipisaron otsalle.
Säännöllinen ja kohtuullinen syöminen pitäny nyt pari päivää. Tupakatta 10 päivää. Hienoa!
Olen ottanut syömisongelmani nyt hoitoon ja laittanut asiasta sähköpostia eräälle naiselle, jolta toivon saavani vastauksen mahdollisimman pian. Mä alan nyt toimia syömisongelmani eteen. En jaksa enää sen kanssa taistella yksin. Luovutan.

Itkeä on saanut suruaan vuoden takaisesta itsemurhayrityksestä. Surullinen ja alakulonen olo muutenkin ollu. On nyt jo vähän helpompi olo, kun sai itkettyä ja purettua kirjottamiseen tunteitaan.

Ps. Oon taas alottanu piirtämisen! En oo siinä mikään luonnonlahjakkuus, mutta halu oppia piirtämään hyvin on hillitön. Se on kivaa ja rentouttavaa puuhaa. Kuluupahan aika jotenkin eikä tule mietittyä ihan niin hirveesti mitään turhaa.

Vingu ja vikise tai toimi ja elä

Viime ajat on taas menny tukka putkella häärätessä, sängyn pohjalla maaten, ahmien ja itseään mollaten, haukkuen ja ruoskien. Olen saanut nyt itseni haukkumisesta tarpeeksi. Olen ottanut uuden asenteen ja linjan elämääni. Olen alkanu puhua itselleni kauniimmin, olen itselleni lempeämpi enkä niin pirun ankara. Olen oppinut ettei itseni ruoskiminen auta. Se ei paranna mitään. Se vain saa minut voimaan pahoin ja tekee olemassa olostani vaikeampaa kuin mitä se voisi olla. Olen tajunnut myös sen, että takaisin syömishäiriö maailmaan ja syömättömyydellä laihduttamiseen palaaminen olisi "helppo" ratkaisu, mutta pidemmän päälle todella tyhmä, sillä haluan elää ja voida hyvin. Syömishäiriöllä saisin vain itseni henkisesti ja fyysisesti huonoon kuntoon enkä edes voisi nauttia hoikasta olomuodostani. Kokemuksesta tiedän, että olisin vain kävelevä pahoinvoiva laihaihmiskuori.

Tiedän olevani nyt iso, jäntevä ja että minulla on ylimääräisiä kiloja, käytän isojen tyttöjen vaatteita ja en voi hyvin, koska syön huonosti, joko liikaa tai liian vähän.
Syömisenkin kanssa on siis taas saanut painia ja jatkossakin taatusti tulee painittua sen kanssa, mutta minähän en luovuta!
Ihmisellä menee kuulema 6 viikkoa oppiessa uusi elämäntapa, siksi on hyvä tehdä muutoksia yksi toisensa jälkeen, ei kaikkea kerralla, koska sitä en ainakaan minä ole kovin pitkään jaksanut, sillä olen hidas sopeutumaan muutoksiin ja monta uutta elämänmuutosta on vaikea ylläpitää, koska ei niitä voi kaikkia mitenkään muistaa. Siksi olenkin laskenut rimaani alemmas. Olen lopettanut röökin polttamisen, josta olen iloinen! Tupakasta en saanut mitään, kukaan ei saa siitä syöpäkääryleestä mitään. Kyllästyin siihen, kun en saanut kunnolla henkeä, hengästyin vähemmästäkin liikkumisesta ja tupakka hallitsi elämääni.
Nyt aion seuraavana keskittyä ruokavalion muuttamiseen. Siihen että syön säännöllisesti, riittävästi ja monipuolisesti eli terveellisesti. Liikuntaa on ihan sama tässä vaiheessa harrastanko vai en, koska en aio ottaa liikaa muutoksia kerralla. Jos alan stressaamaan vielä tähän päälle liikkumisesta voi olla, että homma kusee taas kuten aina ennen heti ensi alkuunsa. JOTEN.. keskityn ruokavalioon ja liikunta tulee sitten kun tulee. Liikun nytkin jos siltä tuntuu.
Myönnän olen laiska, mutta (ikuinen mutta) tässä on tosiaan kyse muustakin kuin laiskuudesta. Ei heti liikaa kerralla. Hiljaa hyvä tulee. Pysyvä elämänmuutos vaatii pysyviä muutoksia, jotka eivät tapahdu yhdessä tai kahdessa eikä liiemmin kolmessa yössä. Mä en ole ollu koskaan mistään kärsivällisemmästä päästä, nyt sitä kärsivällisyyttäkin saa opetella tässä lomassa.

On myös ollu ihanaa huomata, että oon alkanu tekemään surutyötä itsemurhayritykseni kanssa sekä exästä ylipääsemisen suhteen. Oon päässy katkeruus ja vihavaiheesta, hyväksymiseen ja siihen, että suren mitä on tapahtunut. On kevyempää olla ja hengittää, kun hyväksyy asiat. En kanna enää niin suurta taakkaa hartioillani. Onhan se hurjaa mitä kaikkea viime vuosina on tapahtunut, mutta syystä olen hengissä. Aion ottaa selvää mitä voin elämälle ja muille ihmisille antaa. En halua tuhlata enää yhtään aikaa ajatellen, että minulla ei ole tarkoitusta tai etten kelpaa sellaisena kuin olen. Itselleni tulen jatkossa kelpaamaan aina! Se on vain plussaa, jos joku toinenkin ihminen hyväksyy minut juuri sellasena kuin olen. Loppupeleissä elämän "suuri arvoitus" onkin hyvin yksinkertainen. Se vain pitää jokainen omalla kohdallaan tajuta. Ei sitä voi toiselle pullana syöttää.

Elämänrikasta perjantaipäivää kaikille!
Toivottaa Carolina täältä sademetsän keskeltä. ;)

Joensuuhun pakomatka

Lihon jos syön. Lihon jos en syö. Lihon lihon lihon. V*ttu mikä ryhävalas sotanorsu olo ollu taas tänään. Tulin Joensuuhun itseäni karkuun. Eilen söin 1prk tonnikalaa vedessä. Tänään oon syöny noin 2dl raejuustoa, 3 banaania ja mehua juonu 1L (400kcal). Ahdistaa ja vituttaa. En ikinä laihdu. Mä en enää osaa. Kykene. Läski laiska minä.

Olin eilen parin käyttävän kanssa, toisen niistä kämpällä, ne poltti pudia. Teki mieli. En polttanu ite. Tuli olo että teen ihan mitä vaan ettei tarviis. Menin yhen toipuvan luo. Juteltiin. Päätin vaja neljän tunnin yöunilla lähtee Joensuuhun. Pysähtyminen täällä. Hetkeks pois käyttävien seurasta. Oon täällä huomiseen tai ylihuomiseen. Kuka tietää.
Näin J:tä, jätkää, jonka kans oli säätöä. Ei ole enää. Onneks. Ollaan frendejä.. inhottaa, kun se sanoo pitävänsä musta ihmisenä. Kukaan ei pidä, en etenkään minä itse. Mussa ei oo mitään siedettävää. Oon säälittävä valittaja joka tuhoaa kaiken mihin koskee.
Eilen tuli mietittyä keinoja millä pääsen hengestäni. Ei elämä oo minuna helppoo. En kestä mun sairasta päätä.
Illalla meen naistenryhmään, jos sieltä ammentais jotain hengenravintoa ja pääsis tästä h*lvetin itsekeskeisestä tilastaan pois.
Olen hukkumaisillani itseeni, läskeihini, kaikkeen. Olen voimaton elämääni nähden. En hallitae enää mitään. :(
Mä en halua toimia entiseen malliin, mutta uusien tapojen oppiminen on pirun hankalaa. Olen valmis yrittämään. Luovutan, mutta hyvällä tavalla. Omavoimaisuus ei tähänkään asti ole kantanut kun itsemurhayrityksiin ja muuhun epämiellyttävään henkiseen vankilaan.

Jos elämä alkas kantaa. Pitää pyrkiä uskomaan siihen, että se kantaa...

Elämänhalu ollu jo pari päivää hukassa. En jaksa elää läskinä. Mua kuvottaa mun aikaansaamattomuus vai mitä se nyt ikinä onkin. Mä oon lamaantunut sängyn pohjalle. Mättäny oon ruokaa tänään ja eilen. Muistaakseni melkein kolme viikkoo oli välissä etten ahminu. Mä vihaan tätä!
Mulla on todella ikävä exääni. Mä kaipaan exääni. Mä rakastin sitä. On vaikeeta oppia elämään ilman rakastani. Ensimmäistä jätkää jota rakastin. Mun sydän on rikki eikä kukaan tai mikään vie sitä surua ja kipua pois. Mä oon välillä liian väsyny itkemään. Tänäänkin mun on tehnyt mieli itkeä mutten saa itkettyä. Pelkään että jos itken, romahdan ja tapahtuu jotain pahaa... tai että oloni käy tätäkin tuskaisemmaksi. Mä oon ihan hajalla taas. :(

Kaverin silmin olen kuulema 25 prosenttia vaille lievästi ylipainoinen. Olen uhkea. En kuulema ole isoluinen. Minusta ei voi sanoa että olen hoikka. Kävisin Marilyn Monroesta.
Hyvä luoja. Kuolen. Aukaisi silmät.  Olin jotenkin elänyt hoikkana vaikka tiesin etten ole enää hoikka. Se vain kun kukaan ei sitä ympärilläni suoraan mulle ollu sanonu. Vittu ja toisaalta hyvää teki tämä silmien avaus. Oon melkein ylipainoinen isoperseinen ihratunkio.

Tampere

Voitin itseni ja kohtasin pelkoni tullessani Tampereelle toipuvan likan luo muutamaks yöks. Oltiin tavattu/juteltu vaan pari kertaa aiemmin. On sinänsä ollu ihanaa ja kivaa ollu olla täällä. Mulla vaan iskee aina reissussa koti-ikävä, ahdistus ja kaikki muu skeida päälle. Se ei oo kivaa etenkään, kun haluaisin enemmän "reissata" ja tavata uusia ihmisiä.
Multa hajoo pää ja kroppa. Hirvee läskiahdistus päällä. Ihan kun oisin taas tullu eri planeetalta. Kaikki täällä on niin pieniä ja sieviä. Mä oon iso ihrakasa kaikkina makkaroineen. En kestä peilikuvaani. Oon liian iso ja lihava!!!!

Kaikki vanhat ajatusmallit pukkaa päälle. Exään haluaisin niin kovasti ottaa yhteyttä. En oikeasti halua sitä, mutta pää syöttää muuta ja tällä menolla mä otan kun kotiin lähen täältä huomenna tai lausntaina. Katsoo miten nuppi kestää, mutta olis kiva olla täällä lauantaihin kun kerrankin lähin kotoo mihinkään yksin. Oon pettynyt itseeni. :'(

Tiistai

Aika hurahtanu nopeesti ja ollaan jo tiistaissa. Mulla on menny suhteellisen hyvin, mutta oon ollu ahdistunu. Oon saanu nukuttua viikonlopun jäljiltä univelkaa pois, silti vetämätön olo. Varmaan johtuu säästä ja tupakoinnista. Se on taas ampassu lapasesta. :/

Mä tein eilen päätöksen lähtee Tampereelle jokuseks päiväks yhen toipuvan likan luo. Tekee varmasti ihan hyvää vaihtaa vähän maisemaa ja ottaa etäisyyttä asioihin täällä kotipuolessa. Mua tosin pelottaa lähtee kotoo yhtään mihinkään etenkään yksin jonnekin kauemmas kotoa. Oon mä toki ennenkin käyny yksin vaikka missä, mutta aina siellä on ollu tukena ryyppääminen. Nyt kun ei ole oon ihan hukassa. Perusturvaa tuo kaikki nää "omat kuviot" kotona, joten on aika pelottavaa lähtee mihinkään. Olo tuntuu turvattomalta vaikka tiedän ettei mulla ole mitään hätää. Mun oma KV (korkeampi voima) pitää musta huolen kunhan teen oman osuuteni enkä lähde pahoille teille sähläämään.
Mä tarviin senkin takia etäisyyttä omasta paikkakunnasta, koska mun on viime päivinä tehny mieli ottaa exään yhteyttä ja se ei tiedä hyvää. Exällä on uus tyttöystävä ja kerran oon jo menny hämmentämään niiden väliin enkä toista kertaa halua sitä virhettä tehdä, koska morkkis, syyllisyys ja katumus on vieläkin edellisestä kerrasta. Ei se täysin ollu mun "syy" se sekoilu, mutta eipä se syyllisyyttäni yhtään sen enempää helpota tai omaa osuuttani asiaan vähennä. Parempi vaan ottaa hatkat vähäks aikaa ja nähdä uusia kuvioita toisaalla.

Lauantain jälkeen en ole lenkille jaksanu/kerenny jnejne raahautua. Löhönny vaan ja lusmuillu. Eilen mä tosin pyöräilin jonkin verran, kun menin sinne päivätoimintaan. Tyhjää parempi sekin. En jaksa ottaa paineita. Tärkeintä edelleen pysyä raittiina! Painolle kerkee tehdä myöhemminkin jotain vaikka se ahdistaakin tällä hetkellä PALJON. Yritän keskittyä tärkeämpiin asioihin.

Nyt alan katsomaan elokuvaa, lakkaan kynnet ja pakkailen. Illalla onkin sit ryhmä <3