Maanantai

Kuka minä olen? Olen Carolina. Millä sanoilla minua voi kuvailla? Olen toipuva alkoholisti ja addikti, syömishäiriöinen, läheisriippuvainen, tunne-elämältään yliherkkä. Rehellisesti ja suoraan. Harva hyväksyy minua tällaisena kuin olen - moni ongelmaisena. Kuinka voisikaan, kun en tiedä itsekään miten pitäisi ongelmiinsa suhtautua ja siihen "kuka" on. Enhän minä ole täysin yhtä noiden diagnoosien kanssa, mutta paljon ne minua määrittävät, tekemisiäni, elämäni suuntaa. Niinkään ei saisi olla. Minun itse täytyisi määrittää elämäni suunta ja se kuka olen. Kysymys onkin kuka oikeasti olen? Mihin olen matkalla? En tiedä itse vastausta. Olen eksynyt jo lapsena "oikealta" tieltä. Olen kahlannut syömishäiriössä viidennestä luokasta lähtien. Olen käyttänyt päihteitä 15-vuotiaasta saakka. Perjantaina tulee seitsemän kuukautta siitä, kun lakkasin käyttämästä päihteitä ja aloin käymään AA:ssa ja muissa toipumista tukevissa ryhmissä. Olen masentunut. Olen ahdistunut. Olen hukassa. Vanhoihin elämäntapoihini en halua palata. Tahdon suunnata kohti parempaa, mutta olen väsynyt yrittämään. Olen väsynyt nousemaan kaatumisen jälkeen ja jatkamaan taistelua. Olen lamaantunut paikoilleni. Olen viime viikkoina välillä jaksanut käydä lenkillä, ryhmissä, nähdä ihmisiä, mutta suurin osa ajasta silti on mennyt sängyn pohjalla. Mikään ei oikeastaan ole kiinnostanut ja olen pelännyt retkahdusta (juomaan). Olen katkera, mutta samalla kiitollinen, elämälle siitä, että minulla on näin paljon "ongelmia". Tuntuu ettei kukaan enää ymmärrä minua. Ettei minua nähdä vaikka olen lihava. Ettei minua kuulla vaikka minulla on kova ääni. Ei oikeasti kuulla ja nähdä. Tuntuu kuin seisoisin yksin vaikeuksieni kanssa rotkon ääressä enkä uskalla hypätä tai astua taaksepäin.
Paljon ryhmissä pystyy ihmisiin samaistumaan ja minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ymmärtävät tuskaani, mutta on asioita joita tuntuu ettei kukaan heistä ymmärrä. Hieman yli vuosi sitten yritin itsemurhaa. Hyppäsin neljännestä kerroksesta. Siinä olisi voinut kuolla tai halvaantua, mutta päihtymystilan takia tulin rentona alas ja lumihanki pehmitti vähän alas tuloa. Multa meni molemmat jalat hajalle ja selkä. Pystyn nykyään kävelemään, mutta kipuja on. Oikeaan jalkaan jäi pysyvä virheasento ja leikkauskohtiin arvet muistoksi. Kadun sitä iltaa, kun lähdin ilmaisen viinan perässä juomaan. Olin pari päivää aiemmin kirjoittanut päiväkirjaani etten elä kauaa. Kaksi päivää siitä yritin tappaa itseni. En kuollut. Tuska jatkuu yhä.
Liikunta on ollu mulle aina henki ja elämä. Nyt en enää voi liikkua samanlailla kuin ennen vammojeni takia. Ortopedi ei suosittele juoksua tai lenkkeilyä vaikka juuri ne ovat ne mitä olen aina rakastanut. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis niinhän sitä sanotaan. Tarvitseeko minun enää kitua? Miksen osaa muuttua?
Olen viimeiset kuusi vuotta kitunut sellaisessa h*lvetissä etten tiedä kauanko enää jaksan. Ei minusta ole tappamaan itseäni, ei ainakaan selvinpäin enkä enää päihteisiin halua kajota. Tahdon elämäni kuntoon, mutta se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Ei lainkaan mahdolliselta.
Tahtoisin jutella jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua ja suruani tuosta mitä itsemurhayrityksestäni jäi ja miten se tulee vaikuttamaan joka päiväiseen elämääni.

Loppujen lopuksi olen vain ihminen kuten muutkin. Ihminen joka haluaa olla onnellinen. Ihminen joka tahtoo tuntea olevansa turvassa, rakastettu, hyväksytty. Jo vuosia sitten tunsin että se on liikaa pyydetty. Menetin toivoni enkä tunnu saavan sitä enää takaisin vaikka yrittäisin saada asiat parempaan.

Ne jotka eksyvät blogiani lukemaan tervetuloa! Kirjoitan elämästäni, tunteistani ja ajatuksistani. Saattaa olla että blogi painottuu paino ja painonpudotus juttuihin pitkälti. :)

Laihuus ei tuo onnea. Sen tiedän kokemuksesta, mutta kokemuksesta tiedän myös sen, että mielummin kärsii laihana kuin lihavana. Tämä on vain omamielipiteeni itseni kohdalla. Ei päde kaikkiin. Minun mielestä jokainen saa olla sen kokoinen kuin haluaa. Itse haluan olla hoikka ja hyväkuntoinen. Olen lihonut ihan jumalattomasti ahmimalla viimeisen vuoden aikana. Haluan eroon näistä kiloista!!! Minä en kestä katsoa itseäni, hervottoman isoa kroppaani, peilistä. En siedä ajatusta, että tämäkin kesä menee ahmiessa, sisällä maatessa ja siinä että tuskailen mitkä vaatteet mahtuisivat päälleni.

Oon myös lopettanu tupakoinnin. En oo kahteen päivään tupakoinnu ja haluan onnistua nyt lopettamaan itseni myrkyttämisen siltäkin osin. Viime vuonna yritin ekan kerran ja olin kolme viikkoo polttamatta kunnes ajattelin, että voin yhtenä iltana polttaa enkä enää seuraavana päivänä jatka, mutta ei se ihan toiminu. Siitä se taas lähti. Pyrin etten enää koske pitkällä tikullakaan röökiin. Siinä ei oo mitään hienoa ja hohdokasta kuten ennen ajattelin. Pitikin siihenkin sotkeutua. :/