Onni ei tule etsien, se tulee eläen

Mä en yhtään muista päivitinkö blogiani eilen vai en enkä jaksa tarkistaa. Sama pätee siihen mitä kirjotin. Ei mitään hajua siitäkään. Muisti pätkii ja pahasti univelan takia. Eilen illalla mä menin nukkumaan vähän yli yhdeksän. Ensimmäisen kerran heräsin vessaan kahdentoista aikaan ja siitä noin kolmen tunnin välein pyörin hereillä. Kuuden aikaan luovutin ja aloin kirjoittamaan neljättä askelta. Mä opettelin 18-vuotiaana kuuntelemaan Sibeliusta tms. Se rauhottaa ja tekee jotenkin tosi eufoorisen olotilan. :D Kuuntelin sitä samalla. Aamu lähti hyvin käyntiin. Olin jo heti aamusta toiveikkaalla päällä, mikä on mulle epänormaalia.
Kahdeksaks mä suuntasin sinne päivätoiminta juttuun tekemään käsitöitä. Mun on pitäny mennä sinne pari kertaa aiemminkin, mutta oon perunu menoni, koska oon pelänny uutta tilannetta, ihmisiä, sitä että epäonnistun eli en pystykään ahmimisen takia menemään sinne uudestaan seuraavana maanantaina. Nyt mä kuitenkin ison painikamppailun jälkeen päätin, että minähän menen sinne ja niin meninkin. Kumma kyllä, vastoin luulojani, mä tykkäsin olla siellä. Musta tuntu tosi hyvälle olla ihmisten kanssa tekemisissä ja kuunnella muiden juttuja. Mun haave olis kuntoutua fyysisesti ja etenkin psyykkisesti siihen kuntoon, että pystyn menemään kouluun/töihin jossakin vaiheessa. Haaveilen, että vuoden päästä syksyllä pystyisin menemään jonnekin kouluun/käymään lukion loppuun aikuislukion puolella ja että pystysin vaihtamaan paikkakuntaa.
Mun pitää vaan jaksaa ja mennä eteenpäin tuntu miltä tuntu. Mä oon lopen kyllästynyt toistamaan samoja virheitä ja lillumaan siinä itsesääli suossa kotona ahmien, että oon valmis tekemään mitä vaan ettei mun enää tarviis. Mä haluan elää tätä elämää!

Oon huomannu, että mua ahdistaa tajuttoman paljon vastuun ottaminen itsestä ja ylipäätään asioista. Mulle oli jo paljon se, kun aloin paikkakunnallani "pitämään" AAL-palaveria kerran viikossa. Siihenkin sitoutuminen aiheutti kylmiä väreitä ja haluan-juosta-karkuun-reaktion. Sama juttu on tän päivätoiminnan kanssa. Musta on ahdistavaa sitoutua siihen. Tuntuu, että jos mä sitoudun mun on PAKKO ja pakko tarkottaa mulle en varmasti tee. Kuten aiemmin mainitsin mä oon loppu vastuun pakoiluun, joten yritän kääntää kelkkaa toiseen suuntaan ja alkaa ottamaan vastuuta. Pitämään niistä kiinni ja lopettaa lusmuilun. Lusmuna eläminen on aika rankkaa vaikka toisin luulis. Ei se ehkä sitä fyysisesti ole, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Ainakin itsellä. Ei mun pää kestä kaikkia niitä tekosyitä itselle ja muille, mitä epätoivoisesti joutuu selittämään, kun "ei voi" tehdä jotain tai mennä jonnekin vaikka on sopinut ja vaikkei olisi sopinutkaan niin silti, se ei vaan ole mulle luontaista olla vaan ja möllöttää vaikka varsinaiseks laiskaks sikanahkaks olen raittiuteni aikana osoittautunut. Halu ei riitä. Pitää alkaa myös toimimaan!

Tänään mulla on toinenkin (mulle) iso tavote. Aamulla päivätoimintaan meno oli iso askel ja sain siitä onnistumisen kokemuksen. Nyt toinen tavote olis tehdä noin 12 kilometrin lenkki kävellen. Mä lenkkeilin sen saman lenkin kutakuinkin päivittäin ennen itsemurhayritystäni. Tässä on riskinä se, että jalkoihin tai selkään käy koskemaan niin paljon etten pääse eteenpäin ja jään keskelle korpea. Jos hyvin käy pääsen suurimmitta kivuitta kotiin. :) Pitää laittaa kylmägeeliä ennen lenkkiä ja lenkin jälkeen, napata varulta yks särkylääke kitusiin ja laittaa tukiside oikeaan jalkaan. Sitten ei muuta kun menoks!