Tuhlattuja elinpäiviä

Viikonloppu meni sängyn pohjalla maaten ja ahmien turvaruokia. Tosi ahdistavaa. Syön tylsyyteen. Tänään ei tosiaankaan oo tehny mieli ahmia, mutta tekis mieli käydä ostamassa mättöä ihan vaan siks ettei oo tekemistä tai olis paljonkin kaikkee, kun vaan tekis. Yritän olla menemättä ostamaan. Mä oon vihanen itelleni etten ahmimisteni takia voinu lähtee tänään isovanhempien luokse isän kanssa, koska koin ahmimiseni lihottaneen minut sellasiin mittoihin ja muutenkin etten ole "parhaimmillani", että olisin voinut lähteä kyläilemään. En ole nähnyt isän puolen vanhempia moneen vuoteen ja nyt kun mahdollisuus olisi mä jänistän tyhmästä syystä. Mun päässä vaan huutaa lause: me ei olla täällä ikuisesti. Ei olla, siks mua ahdistaakin vielä enemmän ja koen syyllisyyttä jo etukäteen, jos isovanhemmat kuolee ja mä en voinu mennä näkemään heitä sen takia, että ahmin ja kun tää ei ole ensimmäinen kerta. Syömishäiriö ja nää mun ongelmat on pilannut mun elämästä monta vuotta. Liian monta. Koska alan elämään? Välillä tekis mieli hakata päätä seinään, jos sillä tää paska loppus. En voi käsittää miten tyhmien asioiden takia jätän paljon elämässä kokematta ja näkemättä.
Ryhmätkin jäi perjantaina ja lauantaina väliin ahmimisen takia. :/ Huomaa miten sitä alkaa taas omiin harhoihinsa uppoamaan enemmän, itsesäälikin lisääntynyt hurjasti. Tänään sentään sain siivottua.

Tänään mä oon yrittänyt syödä vähemmän, että huomenna ei olis ihan tällanen ihraturvotusolotila, mikä nyt on. Aamupalaks söin 1½dl puuroa, ½dl vehnäleseitä ja noin 70g mansikoita. Lounaaks söin 6kpl minitomaattia ja 15g pähkinöitä. Vedin pari pussia Pegorionia, jos mahakin lähtis taas toimimaan. On pieni nälkä. I love it. On ollu sitä kovin ikävä! Tahdon sen pysyvän. Se pysyykin, kun vain tajuaisin syödä vähemmän. Huominenkin ahdistaa. "Pitää" mennä päivätoimintaan tekemään käsitöitä tai mitä nyt ikinä siellä keksinkään tehdä. Sen tarkotus olis, että saan tekemistä, näin aluks kerran viikkoon, että jossain vaiheessa pystysin lähtemään kouluun tai töihin. Niin sitten kun pää on kunnossa. Tällä hetkellä taas tuntuu ettei se tuu koskaan olemaan. Oon niin väsynyt tähän kaikkeen - haluaisin mennä, tehdä ja elää, toisaalta haluaisin vain hautautua peiton alle, pölyttyä asuntooni, kuolla pystyyn. Mä pelkään elämää sydämeni pohjasta. PELKÄÄN KUOLLAKSENI elää ja elämää.

Ehkä vielä joskus saan minäkin olla vapaa.